tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kesä ja kärpäset - mutta minne ne menevät talvella?

Esimerkiksi tänne, lasiseinän rakosiin kylmähorrostamaan:










Tiirailen kärpästen talven etenemistä usein ohikulkiessani. Täytyy myöntää, että välillä tulee tunne, että voisi itsekin kömpiä jonnekin lasiseinän rakoon, tai ehkä johonkin vähän mukavampaan paikkaan, ja nukkua kevääseen... paitsi että hei! Keväthän on jo käytännössä täällä!

Ehkä se blogigin tässä heräilisi taas horroksestaan vähitellen.

Entomologiset taitoni (tai niiden puute) ovat sitä luokkaa, että jätän kommentoimatta kärpästen lajia tai syvempää sielunelämää sen enempää.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Talvikuulumisia

Aineenopettajaopintojen perusharjoittelu on nyt kunnialla takanapäin ja olen saanut ohella kandinkin polkaistuksi käyntiin. Aiheeksi valikoitui lopulta sienten itiöemätuotannon fenologia ja tarkemmin vielä ilmastonmuutoksen vaikutus siihen. Metsäntutkimuslaitoksen MetInfo -sivuilla fenologia on kuvattu ytimekkäästi näin:

"Fenologia on tieteenala, joka tutkii biologisten ilmiöiden rytmiikkaa ja eri tekijöiden vaikutusta siihen. Suomi on fenologisen seurannan kannalta erinomainen kohdemaa, sillä vuodenajat ovat selvät ja luonnossa havaittava rytmisyys etenee monien ilmiöiden osalta keväällä aaltomaisesti etelästä pohjoiseen tai syksyllä pohjoisesta etelään."

Eli aiheessani on siis kyse siitä, milloin sienet tuottavat itiöemiä ja miten ilmastonmuutos tähän vaikuttaa.

Itse en ole lähtökohtaisesti rajaamassa aiheen tarkasteluani pelkästään Suomeen, vaan kandintyön pohjaksi valikoituneet artikkelit käsittelevät tutkimuksia eri puolilta maailmaa, lähinnä kuitenkin Euroopasta. Olen aidosti innoissani kandin kirjoittamisesta, ensimmäistä kertaa. Kaipa se kertoo jotain se. Aihe on sellainen, johon liittyy tiedepiireissä vielä hienoista väittelyäkin - lähinnä ilmastonmuutoksen vaikutusten osalta - ja sekin tuntuu mielenkiintoiselta.

Pääsin myös vihdoin sienikokoelmani kanssa yliopistolle saakka mikroskopointia kokeilemaan, ja se kyllä onnistui ihan hyvin, joten kuivaamani näytteet ovat kelvollisia. Huraa! Homma vaatii kyllä vielä harjoittelua, mutta on oikein palkitsevaa. Syksyllä synttärilahjaksi saamani Funga Nordicakin pääsi vihdoin tositoimiin! :) Sienikokoelmani asustelee tyylikkääsi kaapin päällä kenkälaatikossa. Onhan noita jo kertynyt aika kasa, etiketöintikin on pahasti vaiheessa ja minun vauhdillani näytteiden skooppailuun kuluu varmaan loppuikä. No onpahan ainakin tekemistä!

Sieniretkeily on ollut syksyn jälkeen aika vähäistä, lähinnä perinteisiä pusikkokatsauksia koiria ulkoilutettaessa. Kuvaaminen on jäänyt sitäkin vähemmälle. Itselläni ei ole laadukasta kännykkäkameraa, ja digipokkari ei kulje yleensä mukana vaan kuvattavaa tuntuu löytyvän aina odottamatta ja sattumalta. Sienten kuvailu onkin ainoa syy, miksi kaltaiseni uuden teknologian epäilijä on harkinnut hienon älypuhelimen hankintaa... :P (Edelleen ollaan vasta harkinta-asteella.)

Lopuksi talvijuurekkaita, Flammulina-sukua, josta löytyy useita eri lajeja. Näiden lajista ei ole tietoa. Kyseessä on sama sieni, kuin japanilaisten viljelemä enokitake. Talvijuurekas on siis hyvä ruokasieni - itse en kylläkään ole vielä maistanut. Viljellyt enokitaket ovat aikalailla erinäköisiä kuin nämä luonnossa kasvavat viljelytavasta johtuen; kalpeanvaaleita, suippoja kimppuja.



Nuoria itiöemiä; suurimpienkin lakkien halkaisija oli vain muutamia senttimetrejä.
Kuva: Jussi Vesterinen.

Kypsempiä itiöemiä. Kuva: Jussi Vesterinen.


Lähteet:

Metsäntutkimuslaitoksen verkkosivut: http://www.metla.fi/metinfo/fenologia/

Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. WS Bookwell Oy. Porvoo.

Vesterholt, J.2012: Flammulina P.Karst. - Kirjassa: Knudsen, H. & Vesterholt, J. (toim.), Funga Nordica: Acaricoid, boletoid, clavarioid, cyphelloid and gastroid genera: 327-329. Nordsvamp, Kööpenhamina. 1083 s.




P.S. Blogini on muodostumassa niin sienipainotteiseksi, että "Pohjakerroksessa" taitaisi olla vähän osuvampi nimi...?!?







keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kääpikääpä

Syyskuun puolenvälin kääpäkurssi oli ehdottomasti syksyn kohokohta. En tullut juuri ottaneeksi kurssilta valokuvia, vaikka hienoja ja koristeellisia sieniä olisi ollut ihan biologisen aseman pihapiirissä - esimerkiksi kuvankaunis koralliorakas, Hericium coralloides. Näytteitä sen sijaan tuli keräiltyä, niin käävistä kuin mutamasta muustakin sienestä. Muovipussillinen minigrippeihin säilöttyjä, kuivattuja näytteitä odottaa yhä yksiöni nurkassa huolellisempaa etiketöintiä ja tietojen siirtämistä exceliin...

Käävät ovat aivan mainioita harrastuksen kohteita siinä mielessä, että monivuotisia kääpiä on löydettävissä ja ihmeteltävissä ympäri vuoden. Sienihullu voi siis kääpiin laajentamalla ulottaa harrastuksensa koko vuoden mittaiseksi, taukoamattomaksi sekopäisyydeksi. Olen itsekin ihmeissäni, miten en ole asiaa aiemmin tajunnut. Kurssi oli oikeastaan ensimmäinen kunnollinen kosketukseni kääpiin - mielivaltaisesti olen rajannut ne sienikiinnostukseni ulkopuolelle tätä ennen. Mielivaltaisesti siinä mielessä, että käävät eivät ole systemaattinen, vaan ekologinen ja morfologinen ryhmä - siis ulkoisten muoto- ja elintapaseikkojen perusteella rajattu todellisten sukulaisuussuhteiden sijaan. Saas nähdä, mihin tässä joudutaan, etenkin, kun kurssi antoi lopullisen sysäyksen kandiaiheeni laajemmalle rajaukselle (lahottajasienten ekologiaa). Olin patologisen viehättynyt, en vain maastoretkistä, vaan myös kuivattujen kääpien ja määrityskaavan kanssa nyhertämisestä, ja ainakin vasta-alkajan innolla tuntuu siltä, että voisin tosiaan tehdä jotain tällaista kokopäiväisesti. Vähintään kandin ja gradun verran. Niitä vääntäessä varmaan selviääkin, miten kauas innostus kantaa.



Neljä lattakääpää, Ganoderma lipsiense, vanhalla haavankannolla. Lattakääpä on hemi- ja eteläboreaalisessa vyöhykkeessä yleinen valkolahottaja. Näitä itiöemiä kuvasin, koska kolme niistä on niin... oudon näköisiä, muodoltaan erikoisia, lakin päältä harmaapintaisia ja itiöpöly kypsymätöntä. Samaan lajiin kuuluvat silti ilmeisesti kaikki.





Tämän "perinteisimmän" näköisen itiöemän alla on nähtävissä, paitsi ympäristöön pölynnyttä, lattakäävälle tyypillistä kaakaonruskeaa itiöpölyä, myös ilmeisesti Agathomyia wankowiczi -kärpäslajin tekemiä toukkaäkämiä. Siis palluroita, joissa kärpäsentoukat muhivat ja kehittyvät. Viehkoa!

Kääpäkurssin jälkeen on tuntunut ajoittain työläältä keskittyä pedagogisiin opintoihin, maantieteeseen ja kovaa vauhtia lähestyvään opetusharjoitteluun. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin putkiaivona kuin multitaskaajana, mutta yritän ottaa tämän syksyn antoisana haasteena...


Lähteet:

Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. WS Bookwell Oy. Porvoo.

Tuomo Niemelä 2012: Suomen kääpien määritysopas. Helsinki.





keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Ryhmätuhkelo

Löysin lähimetsiköstä muutama viikko sitten reilun satsin tiiviissä kimpussa kasvavia tuhkeloita. Entuudestaan minulle oli tuttu vain känsätuhkelo, Lycoperdon perlatum, mutta nämä kaverit kiinnittivät huomioni kasvutavallaan, -paikallaan (sammalen peittämällä, laholla koivun kannolla) sekä voimakkaalla tuoksullaan. Kotona otin avuksi Suomen sienioppaan ja päädyin pitämään löytöäni ryhmätuhkeloina, Lycoperdon pyriforme. Tosin myös känsätuhkelo voi kasvaa ryhmissä.




Keräsin itiöemät viehkosti (puhtaaseen!) koirankakkapussiin. Kakkapussi pelastaa aina silloin tällöin koiria ulkoiluttavan ex tempore-sienestäjän. Sinällään muovipussi ei ole paras mahdollinen väline sienten kuljetukseen, koska sienet muhjaantuvat siellä helposti.

Suomen sieniopas sanoo Ryhmätuhkeloiden käytettävyydestä seuraavaa: "Syötävä nuorena mallon ollessa puhtaan valkoista, mutta epämiellyttävä haju ei houkuttele."

No jaa, en ole turhan nirso, ja hajumieltymykseni ovat muutenkin vähän omituiset. Metsälude ei haise mielestäni mitenkään erityisen kauhealta, kun taas jättipalsamin löyhkä on mielestäni ällöttävä, mikä on herättänyt muissa kummastusta. Ryhmätuhkeloiden haju oli kieltämättä... erikoinen, muttei aiheuttanut välitöntä etomisreaktiota. Joten tälle köyhähkölle opiskelijalle ne kyllä menettelivät nuudelien höysteenä.

Vauhdikkaasti alkaneet aineenopettajaopinnot ovat imeneet minusta aika tehokkaasti mehut parin viime viikon aikana, mutta kirjoittelen postauksia vaikka pieninä annoksina näin vähän jälkijunassa. Ensi viikolla suuntaan Lammin biologiselle asemalle kääpäkurssille - käävät ovatkin minulle entuudestaan vähemmän tuttu ryhmä, joten odotan viikkoa innolla!



Lähteet:

Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. WS Bookwell Oy. Porvoo.



keskiviikko 21. elokuuta 2013

Baraka

Kävin eilen Helsingissä musiikkitalon viereisellä kansalaistorilla järjestetyllä leffapiknikillä katsomassa Ron Fricken ohjaaman Baraka-dokumentin (1992), joka esitettiin Docventuresin toimesta osana Helsingin juhlaviikkoja. Tapahtuma oli ilmainen ja kyllähän sitä poppoota paikalla sitten olikin - 2100 ihmistä nimittäin! Sopu antoi sijaa ja oli oikeastaan superkodikasta istua eväiden ja viinipullojen kanssa ruohokentällä tiiviisti muiden ihmisten sekaan pakkautuneena. Lempeä elokuinen ilta, ihmisiä, tunnelmaa, vaikuttava elokuva... mikäs sen parempaa.

Baraka olikin leffa, joka lie parhaimmillaan isolta kankaalta ja kunnon äänentoistolla katsottuna. Tai no jaa, mikä leffa nyt ei olisi, mutta tämäntyyppiset aivan erityisesti. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Baraka on dokumentti ihmisistä tällä planeetalla. Kamera vei maailman äärestä toiseen ja ympäri, huikeista kuvista vielä huikeampiin, kauniista kummallisiin, surullisista riemukkaisiin. Tunnelmat välittyivät sitäkin voimakkaammin, koska mitään ei selitetty tai kerrottu: koko dokumentissa ei ole lainkaan puhetta tai muuta verbaalista kerrontaa. Sitä ei tarvita ja se oikeastaan olisikin tässä elokuvassa vain tiellä.

Inhimillisen kulttuurin universaalius, selkeämmin sanottuna meidän kaikkien pohjimmainen samankaltaisuus, välittyi ainakin itselleni Barakasta riemastuttavalla tavalla. Afrikkalainen heimotanssi toi elävästi mieleen länsimaalaisen rock-konsertin meiningin ja lähikuvat lajitoverien kasvoista ympäri maailmaa tuntuivat liikuttavan... läheisiltä. Vähän kuin jonkin jättimäisen perhealbumin selailulta. Ja sitähän se biologisessa mielessä onkin, jos laajasti ajatellaan.

Tekisi mieli kurottaa vieläkin laajemmalle, nähdä vastaavanlainen dokumentti koko elävästä maailmasta. En kyllä tiedä, kuinka monta tuntia, vuorokautta tai viikkoa sellainen järkäle kestäisi, mutta voi pojat se olisi vaikuttava! Jos siihen jotenkin, edes osittain, saisi vangittua saman fiiliksen koko biologista monimuotoisuutta kohtaan - yhteisen, vaikka kaukaisenkin sukulaisuuden tunteen koko ihmistä ympäröivän upean biodiversiteetin kanssa.








("Baraka" on arabialaista alkuperää oleva sana, joka tarkoittaa siunausta useissa kielissä.)




maanantai 19. elokuuta 2013

Kurttusieni löydetty!

Tänään tuli metsässä koiranlenkityksellä vastaan mainitsemisen arvoinen sienimaailman elis (= elämänpinna = elämän ensimmäinen havainto jostakin lajista), nimittäin kurttusieni, Sparassis crispa! Riemastuin löydöstä valtavasti. Kiikutimme koirat kotiin ja haimme kameran tilalle ikuistaaksemme komistuksen.


Kuva: Jussi Vesterinen


Ah, on se vaan niin hieno! Kurttusieni on loinen, joka kasvaa männyntyvillä vanhoissa metsissä, vuodesta toiseen samalla paikalla. Se on ruskolahottaja, muttei kuitenkaan isäntäpuulleen kovin haitallinen. Se on Suomessa harvinainen ja eteläinen, hemiboreaalisen ja eteläboreaalisen vyöhykkeen laji, mutta luokitellaan uhanalaisuusluokituksessa elinvoimaiseksi (LC, Least Concern). Olisimme siis voineet poimia kurttiksen illallispöytäämme - sen pitäisi olla erittäin herkullinen sieni - mutta jätimme sen kuitenkin toistaiseksi paikalleen männynjuurelle kasvamaan. Suomen Sieniseuran fb-sivuilla esitettiin toive, että toisimme kurttusienen ensi viikonloppuna Kaisaniemessä koittavaan seuran ja Luonnontieteellisen keskusmuseon järjestämään sieni- ja jäkälänäyttelyyn. Sen taidan tehdäkin, jos vain kurttusieni säilyy kasvupaikallaan viikonloppuun saakka. Varsinainen sieni, joka on oikeastaan puussa ja maaperässä olevaa rihmastoa, ei itiöemän poimimisesta sinänsä vahingoitu, ja sieninäyttelyssä itiöemä voisi ilahduttaa montaa sieniharrastajaa, jotka eivät ehkä koskaan ole sattuneet kyseiseen lajiin törmäämään.

Merkillistä, miten tällainen luontohavainto voi virkistää ja kohottaa mieltä! Olen vieläkin ihan täpinöissäni.


Lähteet: 


Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. WS Bookwell Oy. Porvoo.



lauantai 17. elokuuta 2013

Sipoossa sienessä

Teimme eilen kumppanin ja koirien kanssa retken Sipoonkorpeen sienisaaliin toivossa. Lähdimme maastoon Viirilästä ja kuljimme reittiä, joka on minulle tuttu lapsuuden metsäretkiltä. Sade tuli niskaan heti reissun alkuvaiheilla, joten jäimme hetkeksi suojaan puiden alle. Oksat toistensa lomassa kasvavat kuusi ja kaksi kookasta haapaa suojasivat kastumiselta ihmeen hyvin. Sade lakkasi onneksi melko nopeasti ja loppuretken saimme nautiskella auringosta.



Hiidenkirnu kallionkupeessa. Jäätikön sulamisvedet ovat jääkaudella pyöritelleet tässä kiveä, joka on aikojen saatossa kuluttanut kallioon pyöreän reiän. Vieressä on toinenkin, pienempi hiidenkirnu, ja ylle kaartuvan kaarevan kallioseinämän alla ne näyttävät minusta jonkin jättiläisen pääkallon mustilta silmäkuopilta. Vähän epämuodostuneen sellaisen, lisäsi retkikaveri.



Kalliokielot (Polygonatum odoratum) olivat kypsytelleet marjansa. Suuria, upeita ja mehevän sinimustia (ja myrkyllisiä)! Maarianheinä, mesimarja ja timotei -kirjassa kerrotaan kalliokielosta mm. seuraavaa: 

"Vanha juurakko on arvista muhkurainen ja nivelikäs. Tästä piirteestä suku on saanut tieteellisen nimensä kreikan sanoista polys, lukuisa, ja gony, polvi. Juurakon arvilla on nähty yhtäläisyyttä sinettienkin kanssa. Siitä mm. ruotsalainen toisintonimi Salomos sigill ja rohdosnimi Radix Sigilli Salomonis. Salomon mukanaolo nimissä johtuu legendasta, joka kertoo hänen käyttäneen juurakkojen taikavoimaa kallioiden räjäyttämiseen saadakseen kyllin suuria lohkareita temppelin rakentamiseen."

(Historia ei oikein kuulu vahvuuksiini, joten tarkistin Wikipediasta tuon tutun kuuloisen Salomo-tyypinkin. Oli siis Israelin kuningas, joka rakensi Jerusalemiin mm. Salomon temppelin. Kalliokieloloitsuin räjäyttelemällä! Cool.)

Retken lintuhavaintoja olivat mustarastas ja punarinta, jotka ihan näyttäytyivätkin, sekä äänen perusteella havaitut käpytikka, palokärki ja närhi (tai närhet), joka erityisesti varoitteli meistä kuuluvilla rääkäisyillä parillakin kohdalla reissua. Tietenkin kuulimme paljon muitakin sekalaisia, pieniä varoitusääniä, mutta niitä emme kuitenkaan kumpikaan oikein tunnistaneet. 

Mitä sienisaaliseen tulee, se ei ollut mitenkään huikaiseva, mutta ruokasieniäkin kertyi yhden kahdenhengen aterian lisukkeiksi saakka. Joitakin keltavahveroita, jauhosieniä, haperoita (palterohapero?), nuori tuhkelo, pari pientä rusko-orakasta, vaaleaorakas ja lehmäntatti. Koska itse olen innostunut sienistä yleisemminkin, keräsin mukaan myös löytämiämme ei-syötäviä sieniä, jotka kuivailen osaksi "tieteellistä" sienikokoelmaani, jonka keruun olen tänä vuonna aloittanut. Käytännössä siis kuivaan sienet, laitan minigrip-pussiin (tarvittaessa vähän prässätään) ja oheen lappusen, johon on merkitty keräyspäivä- ja paikka ja paras arvaukseni lajista, ehkä muutakin informaatiota. Tarkoituksenani on vielä mennä yliopistolle mikroskopoimaan näytteitäni ja harjoittelemaan lajien tunnistusta mikroskooppisten tuntomerkkien, kuten itiöiden ja solurakenteen, perusteella.




Kimppujuurekas, Gymnopus acervatus. Samannäköinen on tupasjuurekas, G. confluens, mutta sen jalka on koko pituudeltaan nukkainen, kimppujuurekkaan taas vain jalan alaosasta. Ei syötävä. Kuvasta löydettävissä myös lukki (ehkä metsälukki, Mitopus morio).




Purppuravalmuska, Tricholomopsis rutilans. Ei syötävä. Tätä itiöemää kuvatiin erityisellä hartaudella, koska sillä on... hassu ala-uloke. Hih.

Lähteet:


Sakari Hinneri, Leena Hämet-Ahti, Arto Kurtto, Samppa Lahdenperä & Seppo Vuokko 1986: Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Suomen Luonnonvaraisia kasveja. Otava. Keuruu.

Kaikki postauksen kuvat: Jussi Vesterinen.